Read Ebook: Kristiina Lauritsantytär 2 (of 3): Emäntä by Undset Sigrid Siegberg Siiri Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 969 lines and 47217 words, and 20 pages

?k??n koskaan ottaa sit? k?dest?si, Ragnfrid -- lupaa se minulle. Sinun j?lkeesi min? en suo kenenk??n kantavan sit? --"

"Miksi sin? teit t?m?n?" kysyi Ragnfrid j?lleen henke? pid?tt?en.

Mies katsoi h?nen silmiins?:

"Viime kev??n? meni kolmekymment? nelj? vuotta umpeen siit?, kun meid?t annettiin toisillemme. Min? olin alaik?inen poika -- koko miehuuteni ajan olet sin? seisonut rinnallani my?t?- ja vastoink?ymisess?. Jumala armahtakoon, en ymm?rt?nyt, miten paljon raskasta sinulla oli syd?mell?si meid?n el?ess?mme yhdess?. Mutta nyt minusta tuntuu kuin olisin aina iloinnut siit?, ett? sin? olet kulkenut rinnallani.

"En tied? oletko oikeassa siin?, ett? uskoit Kristiinan olevan minulle kalliimman sinua. H?n oli minun suurin iloni, ja h?n on tuottanut minulle suurimman suruni. Mutta sin? olet heid?n kaikkien ?iti. Nyt minusta tuntuu kuin minun olisi vaikeinta j?tt?? sinut erotessani t??lt?.

"Siksi sinun ei koskaan pid? antaa sormustasi muille -- ei tytt?rillemmek??n, vaan sano heille, etteiv?t he ota sit? pois.

"Ehk? sinulla on ollut minun luonani mielest?si enemm?n surua kuin iloa -- onhan meill? ollut vaikeutta -- er??ss? suhteessa, mutta sittenkin me mielest?ni olemme olleet uskolliset yst?v?t. Ja min? olen ajatellut, ett? me viel? kerran kohtaamme niin, ettei tuo entinen en?? erota meit?, vaan ett? Jumala rakentaa yst?vyytemme yh? ehommaksi --"

Vaimo kohotti kalpeat, vakojen uurtamat kasvonsa -- h?nen suuret, sis??nvajonneet silm?ns? hehkuivat h?nen katsoessaan mieheens?. T?m? piti yh? h?nen k?tt?ns? omassaan -- Ragnfrid katsoi k?tt??n sen pysyess? Lauritsan k?dess? hiukan koholla. Siin? v?lkkyi kolme sormusta toinen toisensa p??ll? -- alimmaisena kihlasormus, sen p??ll? vihkisormus ja ylimp?n? t?m?.

H?nest? tuntui niin oudolta. H?n muisti hetken, jolloin Lauritsa oli pannut h?nen sormeensa ensimm?isen -- se oli tapahtunut r?pp?n?tangon luona kotona Sundbun tuvassa heid?n molempien isien n?hden. Lauritsa oli ollut verev?, py?re?poskinen poika, miltei viel? lapsi -- hiukan h?mill??n h?n oli astunut esiin herra Bj?rgulfin sivulta.

Toisen oli Lauritsa pannut Ragnfridin sormeen kirkon ovella Gerdarudissa, kolmiyhteisen Jumalan nimeen, papin k?sien alla.

Ragnfridista tuntui silt? kuin olisi Lauritsa nyt kolmannen ja viimeisen kerran vihkinyt itsens? h?neen. Kun Ragnfrid kohdakkoin oli istuva h?nen hengett?m?n ruumiinsa ??ress?, toivoi Lauritsa vaimonsa tiet?v?n, ett? t?m?n sormuksen mukana siirtyi se v?kev? ja el?v? henki, joka oli asunut tuossa maallisessa tomumajassa.

Ragnfridista tuntui kuin h?nen syd?mens? olisi haljennut ja siit? olisi l?htenyt juoksemaan veri, kiihke?, voimakas veri. Surusta sen kuuman ja el?v?n lemmen t?hden, jonka osattomuudesta h?n yh? viel? salassa k?rsi, ankeasta onnesta tuon verett?m?n, h?ik?isev?n rakkauden edess?, joka veti h?nt? maisen el?m?n ??rimm?isille rajoille. Pimeyden l?pi, joka kerran oli tuleva, n?ki h?n toisen, lempe?mm?n auringon hohteen, tunsi ikuisen yrttitarhan kukkien tuoksun.

Lauritsa laski vaimonsa k?den takaisin t?m?n syliin ja istuutui penkille v?h?n matkan p??h?n, selin p?yt??n ja toinen k?sivarsi p?yt?laudalla. H?n ei katsonut vaimoonsa, vaan lieden tuleen.

Ragnfrid sanoi sitten hiljaa ja levollisesti, ryhtyess??n j?lleen puhumaan:

"En voinut ajatella, mieheni, ett? sin? pid?t minusta niin paljon --"

"Niin pid?n", vastasi toinen yht? tasaisesti.

He istuivat ??neti v?h?n aikaa. Ragnfrid siirsi ty?ns? sylist??n viereens? penkille. Hetken kuluttua h?n kysyi hiljaa:

"Ent?s se, mit? min? kerroin sinulle kerran -- oletko unohtanut sen --?"

"T?m?n el?m?n aikana tuskin yksik??n mies saattaa unohtaa sellaista. Ja onhan niin, olen itse sen tuntenut, etteiv?t v?limme ole parantuneet sen j?lkeen kun olin tullut tiet?m??n kaiken. Mutta Jumala tiet??, kuinka taistelin, ettet sin? koskaan huomaisi minun ajattelevan sit? niin paljon?-"

"En tiennyt sinun tehneen niin."

Lauritsa k??ntyi ?kisti vaimonsa puoleen ja katsoi h?neen. Silloin sanoi Ragnfrid:

"Minun syyt?ni on, ett? v?limme pahenivat, Lauritsa. Minusta tuntui, ett? jos olisit voinut olla minua kohtaan aivan samanlainen kuin ennen -- tuon mainitun y?n j?lkeen --, silloin sinun olisi t?ytynyt pit?? minusta viel? v?hemm?n kuin mit? olin luullut. Jos sin? olisit ollut kova minua kohtaan sen j?lkeen, jos olisit ly?nyt minua, vaikkapa kerran juovusp?iss?si --, silloin olisin voinut kantaa suruni ja katumukseni paremmin. Mutta kun annoit sen menn? niin keve?sti ohi --"

"Oletko sin? luullut, ett? min? annoin sen menn? keve?sti ohi --?"

Lauritsan ??ness? kuuluva heikko v?rin? saattoi Ragnfridin hurjan kaipauksen valtaan. H?n tahtoi sulaa mieheens?, hukkua tuohon l?ikehtiv??n syvyyteen, joka pani ??nen v?risem??n j?nnityksen ja ahdistuksen vallassa. H?n sanoi kiihke?sti:

"Jos sin? olisit kerrankaan sulkenut minut syliisi toisesta syyst? kuin siksi, ett? olin kristillinen aviopuolisosi, joka oli m??r?tty sinun viereesi, jos olisit syleillyt minua vaimona, jota olit halunnut ja josta olisit ollut valmis taistelemaan -- silloin sin? et olisi voinut olla minua kohtaan sellainen, kuin noita sanoja ei olisi milloinkaan sanottu --"

Lauritsa ajatteli:

"En. En olisi tainnut voida olla. En suinkaan."

"Jos olisit iloinnut sinulle m??r?tyst? morsiamesta siten kuin Simon Kristiinastamme --"

Lauritsa ei vastannut. V?h?n ajan kuluttua h?n sanoi, aivan kuin vasten tahtoaan, hiljaa ja pelokkaasti:

"Enh?n voinut verrata sinua tuohon toiseen", vastasi vaimo itsekin h?mm?styneen? ja peloissaan, vaikka koetti hymyill?. "Te olette liian erilaiset."

Lauritsa nousi, astui muutaman askeleen rauhattomasti -- ja sanoi sitten viel? hiljemmin kuin ?sken:

"Jumala ei ole hylk??v? Simonia."

"Eik? sinusta ole milloinkaan tuntunut silt?", kysyi vaimo, "kuin Jumala olisi hylj?nnyt sinut?"

"Ei."

"Enp? tainnut ajatella paljon", vastasi mies.

"Ent? sitten", jatkoi vaimo, "sitten kun aina ajattelit sit? -- kuten sanot tehneesi --"

Lauritsa k??nsi kasvonsa pois. Ragnfrid n?ki veren tulvahtavan h?nen p?ivettyneeseen kaulaansa.

"Min? ajattelin kuinka monta kertaa itse olin pett?nyt Kristuksen", sanoi h?n matalasti.

Ragnfrid nousi -- ja seisoi paikallaan v?h?n aikaa ennen kuin uskalsi menn? Lauritsan luo ja laskea k?tens? t?m?n olkap?ille. Kun Lauritsa veti h?net syliins?, painoi vaimo p??ns? h?nen rinnalleen; Lauritsa tunsi, ett? Ragnfrid itki. Mies veti vaimonsa viel? l?hemm? itse??n ja painoi kasvonsa h?nen otsaansa vasten.

"Nyt, Ragnfrid, me menemme levolle", sanoi h?n sitten hetkisen kuluttua.

He meniv?t yhdess? ristiinnaulitun kuvan alle, polvistuivat ja tekiv?t ristinmerkin. Lauritsa luki iltarukoukset, saneli ne kirkonkielell? matalasti ja selv??n, ja vaimo toisti ne h?nen per?st??n.

Sitten he riisuutuivat. Ragnfrid meni peremm?lle s?nkyyn, jonka p??nalainen nyt oli paljon matalampi kuin ennen, koska Lauritsaa viime aikoina usein oli vaivannut huimaus. Lauritsa sulki oven kangella ja salvalla, hajotti tulen liedell?, puhalsi sammuksiin kynttil?n ja asettui vaimonsa viereen. He makasivat pime?ss? niin, ett? heid?n k?sivartensa koskettivat toisiaan. Tuokion kuluttua he solmivat yhteen sormensa.

Ragnfrid Ivarintyt?r ajatteli, ett? t?m? oli kuin uusi h??y?, ihmeellinen h??y?. Onni ja onnettomuus kietoutuivat toisiinsa ja kantoivat h?nt? niin raivoisilla aalloilla, ett? h?n tunsi sielun alkavan irrottaa ensimm?isi? juuriaan h?nen ruumistaan -- kuoleman k?si oli koskenut h?neenkin -- ensimm?isen kerran.

N?in oli k?yv? -- kun alku oli ollut sellainen kuin se oli. H?n muisti ensimm?isen kerran, jolloin h?n oli n?hnyt sulhasensa. T?m? oli ollut yst?v?llinen -- v?h?n h?mill??n, mutta valmis pit?m??n morsiamestaan. Sekin, ett? tuo nuori poika oli ollut niin loistavan kaunis, oli ?rsytt?nyt h?nt?; Lauritsan paksu tukka riippui sile?n? ja vaaleana punavalkoisten, kultahaivenisten kasvojen ymp?rill?. Ragnfridin syd?n oli yhten? ainoana polttavana haavana h?nen muistaessaan muuatta toista miest?, joka ei ollut kaunis eik? nuori eik? rusoposkinen, mutta jonka syliin h?n ik?v?i menehty?kseen ty?nt??kseen samalla puukon h?nen kurkkuunsa. Ja kun h?nen sulhasensa ensi kerran oli tahtonut hyv?ill? h?nt? -- he olivat istuneet yhdess? aitanportailla kotona, ja Lauritsa oli koettanut ottaa k?siins? h?nen palmikkonsa -- oli h?n hyp?ht?nyt pystyyn, k??ntynyt sulhaseensa kalpeana vihasta ja mennyt pois.

Kuinka selv?sti h?n muisti sen ?isen matkan, jolloin h?n oli ratsastanut Trondin ja Tordiksen kanssa Jerndalen-laakson kautta velhovaimon luokse Dovreen. H?n oli ry?minyt polvillaan, v??nt?nyt sormukset ja rannerenkaat k?sist??n lattialle Aashild-rouvan eteen kerj?ten turhaan ainetta, joka olisi est?nyt h?nen sulhastaan saamasta tahtoaan l?pi h?nen suhteensa. H?n muisti tuon pitk?n retken is?n ja sukulaisten ja morsiusneitojen ja muun saattov?en seurassa laakson halki, Skogin h?ihin. Ja h?n muisti ensimm?isen y?n -- ja my?hemm?t y?t -- jolloin h?n oli ottanut vastaan ?skennaineen pojan k?mpel?t rakkauden osoitukset kylm?n? kuin kivi, salaamatta, miten v?h?n ne h?nt? miellyttiv?t.

Ei, Jumala ei ollut hylj?nnyt h?nt?. Jumala oli kuullut laupeudessaan h?nen valitushuutonsa h?nen vaipuessaan yh? syvemm?lle onnettomuuteensa -- silloinkin, kun h?n oli huutanut uskomatta apuun. Oli kuin musta meri olisi h?net niellyt -- ja nyt kantoivat aallot h?nt? niin ihmeellist? ja ihanaa autuutta kohti, ett? h?n tiesi niiden kantavan h?net el?m?st? pois.

"Puhu minulle, Lauritsa", pyysi h?n hiljaa. "Min? olen niin v?synyt --"

Mies kuiskasi:

"Venite ad me, omnes qui laborate et onerati estis. Ego reficiam vos -- sanoo taivasten Herra."

H?n ty?nsi k?sivartensa vaimonsa olkap??n alle ja veti h?net kiinni itseens?. He lep?siv?t siten poski poskea vasten. Sitten sanoi Ragnfrid hiljaa:

"Nyt min? olen pyyt?nyt Jumalan ?iti? rukoilemaan puolestani, ettei minun tarvitsisi j??d? eloon sinun j?lkeesi, mieheni --"

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet